 |
| Kuva |
 |
| Kuva |
Sekavia mietteitä, suuria päätöksiä, väsynyt tyttö..
Bisous!
<3: Emilia
26-vuotias ikuinen maailmanvalloittaja suuntaa seuraavaksi Barbadokselle! Ajatuksia vaihdosta ja elämän ihanuudesta :)
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
sunnuntai 22. syyskuuta 2013
Be carefully what you wish for...
...cause you just might get it all.
Pari kuukautta takaperin olin huolissani siitä, että en löytäis täältä mitään töitä. Lähettelin cv:itä varmasti useamman kymmenen verran ja tuntui, ettei mikään tärppää. Lähetin sitä au pair perheille, yhdelle perheelle, joka etsi autistiselle pojalleen apua ehkä kouluun, mutta lähinnä kotiin, laitoin ilmotuksia nettiin, että suomalainen tyttö etsii Genevestä töitä. "Ei oota" vaan kuului..
Haaveilin, että olis kiva päästä täällä kouluun töihin, nähä täkäläistä koulumaailmaa. Mutta koska se on ilman koulutusta täällä mahdotonta, ajattelin, että jatkaisin lastenhoitajana, mielummin live out nannyna, tai jos au pair paikan löytäisin, niin kivasta perheestä, jossa puhutaan ranskaa ja töitä ei olis ihan liikaa.
Löysinkin ihan kivan perheen. Perhe asui ranskan puolella, kuitenkin ihan Geneven lähettyvillä. Mulla olis ollu oma asunto ison talon alakerrasta, oma auto käytössä ja vain yksi lapsi vahdittavana. Työtunteja olis kuitenkin ollu vähän epämääräsesti, edes sopimuksesta ne ei käyny selkeästi ilmi, palkka olis ollu pieni, julkista liikennettä ei olis ollu lähellä, vaan aina olis pitäny mennä autolla. Fiilis ei ollu hyvä tästä perheestä, vaikka vanhemmat mukavia olikin. Tuli olo, että työkuvioihin tulisi varmasti epäselvyyksiä, työtunteja olisi joko liikaa tai palkan kanssa tulisi epäselvyyksiä..
Sitten tuli viestiä toiselta au pair perheeltä, ja siinä se oli..
..Löysin täydellisen au pair perheen! Kaksi tyttöä, molemmat puhuvat ja ymmärtävät ainoastaan ranskaa. Työtunteja ei liikaa, ainoastaan aamulla tunnin verran kun pitää viedä tyttöjä kouluun ja iltapäivällä koulusta hakeminen ja muutama tunti leikkejä. Täydellistä!
Vanhemmat todella mukavia, puhuvat englantia, palkka on au pairiks hyvä, yksinkertasesti ei mitään valittamisen aihetta!
Homma sovittiin heinäkuun puolella jo, työt aloitin syyskuun 2.päivä.
Torstaina 29.8. mulle soitettiin. Soittaja oli koulupsykologi Genevestä. Suomalainen autistinen poika tarvitsi koulunkäyntiavustajaa neljänä päivänä viikossa klo 8-16. Pojan vahvin kieli on englanti ja koulu on joka toinen viikko englanniksi ja joka toinen viikko ranskaksi, työkieleni tulisi siis olemaan englanti.
Täydellinen duuni siis mulle, joka on tosissaan miettiny opettajaks ryhtymistä ja vielä ulkomailla!
Asiassa oli vaan yksi pikku MUTTA. Oli jo lupautunu au pairiksi, ja koska perhe oli niin mukava, en missään nimessä halunnu jättää heitä pulaan ja ilmoittaa pari päivää ennen töitten alkua, että en tulisikaan.
Aikataulut sumplittiin pojan perheen ja koulun kanssa niin, että aloitin molemmat työt, au pairin, sekä avustjan työn!
Haaveilut ja unelmat kävi toteen monelta osalta: pääsen tutustumaan täkäläiseen koulumaailmaan ja saan naamaa tutuksi niissä piireissä, saan asua Geneven keskustassa, työkielenä mulla on sekä ranska että englanti, suomea en käytä laisinkaan, löysin täydellisen au pair perheen, tienaan sen verran, että rahaa jää myös säästöön.
Avustajan homma ei ole oikeasti avustajan työtä, vaan opettajan, olen tämän pojan henkilökohtainen opettaja: suunnittelen ja toteutan oppitunnit hänen kanssaan, palaveeraan häneen liittyvistä asioista, opiskelen itselleni uutta terapia menetelmää, jotta voin myös toimia tämän pojan "terapeuttina" samalla kun opetan. Työ on siis erittäin rankkaa, ja näin alkuun vessassa käynti on ainut tauko, jonka pystyn pitämään. Poika tarvitsee vahtivaa silmäparia välitunneilla, lounaan syön hänen kanssaan, vessassa käymisessä ja kenkien laitossa hän tarvitsee apua.
Työtunteja kertyi päivittäin 12h ja se tuntui super raskaalta 6 viikon kesäloman jälkeen.
Olin kerennyt tehdä töitä reilu viikon verran kun au pair perheen äiti kysyi, että haluaisiko pojan perhe palkata mut ihan kokoaikasesti. Hiukan ihmetellen selitin, että he eivät tarvitse apua tällä hetkellä kuin koulussa, mistä moinen kysymys?
Äiti selitti, että ei halua enää au pairia. Oli ajatellut että saisi itse lomaa kun au pairi tulee taloon, mutta asia ei olekaan mennyt niin. Hänen mielestään en myöskään leikkinyt tarpeeksi tyttöjen kanssa, enkä ollut edes pelannut jalkapalloa vanhemman tytön kanssa, vaikka hän rakastaa jalkapallon pelaamista ja olen sitä itsekkin pelannut.
Olin todella hämmentynyt, yhteistä kieltä kun ei tyttöjen kanssa ole, niin en edes tiennyt vanhemmat tytön pitään jalkapallosta! Myöskään äiti ei ollut ohjeistanut mua mitenkään, mitä haluaisi mun tyttöjen kanssa tekevän.
Hän oli myös pettynyt, etten ollut kertonut tytöille suomesta ja suomen kulttuurista.
Töitä ei tarvinnut enää siitä hetkestä eteenpäin tehdä, mutta olisin saanut asua heidän luonaan niin kauan kun haluan. Ajatus heidän luonaan asumisesta ei kuitenkaan kuullostanut hyvältä, ja onneksi hyvä ystääni P suostui taas jälleen kerran majoittamaan mut olohuoneeseensa.
Illalal pakkasin hammasharjan laukkuun ja suuntasin P:n luo, seuraavana päivänä kävin hakemassa kaikki tavarani.
Todellista syytä äidin mielenmuutokseen en tiedä, mutta vahvasti epäilen sen johtuvan kulttuurieroista. Hän on muslimi ja saattoi olla hänelle liikaa, että taloon tuli blondi tyttö, joka iltaisin töiden jälkeen lähti vielä kaupungille kavereita tapaamaan, jutteli hänen aviomiehensä kanssa ja nauroi jopa aviomiehen vitseille.
Tällä hetkellä työtunteja on onneksi huomattavasti vähemmän ja aikaa sosiaaliseen elämään on paljon enemmän! Mutta viime viikot on ollu super raskaita, ollaan väännetty sopparia pojan perheen kanssa uusiksi au pair työn peruuntumisen vuoksi, olen etsinyt huonetta/yksiötä ja elänyt laatikkoelämää.
Sopimus alkaa onneksi olemaan aikalailla valmis, mutta asunnon etsiminen on täyttä tuskaa! Tällä hetkellä olo on todella väsynyt ja monen monta kertaa on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin.
Unelmasta tuli totta, mutta entä jos se ei tunnukkaan siltä kun oli kuvitellut? Mitä seuraavaksi?
Bisous!
<3: Emilia
Pari kuukautta takaperin olin huolissani siitä, että en löytäis täältä mitään töitä. Lähettelin cv:itä varmasti useamman kymmenen verran ja tuntui, ettei mikään tärppää. Lähetin sitä au pair perheille, yhdelle perheelle, joka etsi autistiselle pojalleen apua ehkä kouluun, mutta lähinnä kotiin, laitoin ilmotuksia nettiin, että suomalainen tyttö etsii Genevestä töitä. "Ei oota" vaan kuului..
Haaveilin, että olis kiva päästä täällä kouluun töihin, nähä täkäläistä koulumaailmaa. Mutta koska se on ilman koulutusta täällä mahdotonta, ajattelin, että jatkaisin lastenhoitajana, mielummin live out nannyna, tai jos au pair paikan löytäisin, niin kivasta perheestä, jossa puhutaan ranskaa ja töitä ei olis ihan liikaa.
Löysinkin ihan kivan perheen. Perhe asui ranskan puolella, kuitenkin ihan Geneven lähettyvillä. Mulla olis ollu oma asunto ison talon alakerrasta, oma auto käytössä ja vain yksi lapsi vahdittavana. Työtunteja olis kuitenkin ollu vähän epämääräsesti, edes sopimuksesta ne ei käyny selkeästi ilmi, palkka olis ollu pieni, julkista liikennettä ei olis ollu lähellä, vaan aina olis pitäny mennä autolla. Fiilis ei ollu hyvä tästä perheestä, vaikka vanhemmat mukavia olikin. Tuli olo, että työkuvioihin tulisi varmasti epäselvyyksiä, työtunteja olisi joko liikaa tai palkan kanssa tulisi epäselvyyksiä..
Sitten tuli viestiä toiselta au pair perheeltä, ja siinä se oli..
..Löysin täydellisen au pair perheen! Kaksi tyttöä, molemmat puhuvat ja ymmärtävät ainoastaan ranskaa. Työtunteja ei liikaa, ainoastaan aamulla tunnin verran kun pitää viedä tyttöjä kouluun ja iltapäivällä koulusta hakeminen ja muutama tunti leikkejä. Täydellistä!
Vanhemmat todella mukavia, puhuvat englantia, palkka on au pairiks hyvä, yksinkertasesti ei mitään valittamisen aihetta!
Homma sovittiin heinäkuun puolella jo, työt aloitin syyskuun 2.päivä.
Torstaina 29.8. mulle soitettiin. Soittaja oli koulupsykologi Genevestä. Suomalainen autistinen poika tarvitsi koulunkäyntiavustajaa neljänä päivänä viikossa klo 8-16. Pojan vahvin kieli on englanti ja koulu on joka toinen viikko englanniksi ja joka toinen viikko ranskaksi, työkieleni tulisi siis olemaan englanti.
Täydellinen duuni siis mulle, joka on tosissaan miettiny opettajaks ryhtymistä ja vielä ulkomailla!
Asiassa oli vaan yksi pikku MUTTA. Oli jo lupautunu au pairiksi, ja koska perhe oli niin mukava, en missään nimessä halunnu jättää heitä pulaan ja ilmoittaa pari päivää ennen töitten alkua, että en tulisikaan.
Aikataulut sumplittiin pojan perheen ja koulun kanssa niin, että aloitin molemmat työt, au pairin, sekä avustjan työn!
Haaveilut ja unelmat kävi toteen monelta osalta: pääsen tutustumaan täkäläiseen koulumaailmaan ja saan naamaa tutuksi niissä piireissä, saan asua Geneven keskustassa, työkielenä mulla on sekä ranska että englanti, suomea en käytä laisinkaan, löysin täydellisen au pair perheen, tienaan sen verran, että rahaa jää myös säästöön.
Avustajan homma ei ole oikeasti avustajan työtä, vaan opettajan, olen tämän pojan henkilökohtainen opettaja: suunnittelen ja toteutan oppitunnit hänen kanssaan, palaveeraan häneen liittyvistä asioista, opiskelen itselleni uutta terapia menetelmää, jotta voin myös toimia tämän pojan "terapeuttina" samalla kun opetan. Työ on siis erittäin rankkaa, ja näin alkuun vessassa käynti on ainut tauko, jonka pystyn pitämään. Poika tarvitsee vahtivaa silmäparia välitunneilla, lounaan syön hänen kanssaan, vessassa käymisessä ja kenkien laitossa hän tarvitsee apua.
Työtunteja kertyi päivittäin 12h ja se tuntui super raskaalta 6 viikon kesäloman jälkeen.
Olin kerennyt tehdä töitä reilu viikon verran kun au pair perheen äiti kysyi, että haluaisiko pojan perhe palkata mut ihan kokoaikasesti. Hiukan ihmetellen selitin, että he eivät tarvitse apua tällä hetkellä kuin koulussa, mistä moinen kysymys?
Äiti selitti, että ei halua enää au pairia. Oli ajatellut että saisi itse lomaa kun au pairi tulee taloon, mutta asia ei olekaan mennyt niin. Hänen mielestään en myöskään leikkinyt tarpeeksi tyttöjen kanssa, enkä ollut edes pelannut jalkapalloa vanhemman tytön kanssa, vaikka hän rakastaa jalkapallon pelaamista ja olen sitä itsekkin pelannut.
Olin todella hämmentynyt, yhteistä kieltä kun ei tyttöjen kanssa ole, niin en edes tiennyt vanhemmat tytön pitään jalkapallosta! Myöskään äiti ei ollut ohjeistanut mua mitenkään, mitä haluaisi mun tyttöjen kanssa tekevän.
Hän oli myös pettynyt, etten ollut kertonut tytöille suomesta ja suomen kulttuurista.
Töitä ei tarvinnut enää siitä hetkestä eteenpäin tehdä, mutta olisin saanut asua heidän luonaan niin kauan kun haluan. Ajatus heidän luonaan asumisesta ei kuitenkaan kuullostanut hyvältä, ja onneksi hyvä ystääni P suostui taas jälleen kerran majoittamaan mut olohuoneeseensa.
Illalal pakkasin hammasharjan laukkuun ja suuntasin P:n luo, seuraavana päivänä kävin hakemassa kaikki tavarani.
Todellista syytä äidin mielenmuutokseen en tiedä, mutta vahvasti epäilen sen johtuvan kulttuurieroista. Hän on muslimi ja saattoi olla hänelle liikaa, että taloon tuli blondi tyttö, joka iltaisin töiden jälkeen lähti vielä kaupungille kavereita tapaamaan, jutteli hänen aviomiehensä kanssa ja nauroi jopa aviomiehen vitseille.
Tällä hetkellä työtunteja on onneksi huomattavasti vähemmän ja aikaa sosiaaliseen elämään on paljon enemmän! Mutta viime viikot on ollu super raskaita, ollaan väännetty sopparia pojan perheen kanssa uusiksi au pair työn peruuntumisen vuoksi, olen etsinyt huonetta/yksiötä ja elänyt laatikkoelämää.
Sopimus alkaa onneksi olemaan aikalailla valmis, mutta asunnon etsiminen on täyttä tuskaa! Tällä hetkellä olo on todella väsynyt ja monen monta kertaa on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin.
Unelmasta tuli totta, mutta entä jos se ei tunnukkaan siltä kun oli kuvitellut? Mitä seuraavaksi?
Bisous!
<3: Emilia
Tilaa:
Kommentit (Atom)