Kesällä olin Kreikassa reissussa ja ajattelin, että siellä olisi mun koti. Viihdyin siellä ja tunsin oloni erittäin turvalliseksi. Sieltä kotiuduttuani aloin etsimään töitä, Kreikasta ja nimenomaan Korffulta. Mitään ei kuitenkaan löytynyt..
Asia jäi, mutta inhottava olo sisälläni pysyi..
Menin ja ihastuin ihanaan mieheen, joka asui hiukan kauempana. Ajattelin, että tässä se nyt oli! Sinne päin mun kuuluu muuttaa, pysyä Suomessa, mutta vaihtaa kokonaan kaupunkia. Aloin jo etsiä lähempää häntä töitä. Vastaan ei kuitenkaan tullut mitään, mikä olisi tosissaan iskenyt. Laitoin kuitenkin muutamia hakemuksia, mutta mistää ei kuulunut mitään. Ja näin oli tarkoitettukin..
Aloitin työt nykyisessä työpaikassani, mutta olo oli entistä inhottavempi. Työnkuva oli niin radikaalisti muuttunut, että en enää nauttinut työstäni, tuntui jopa inhottavalta mennä aamulla töihin. Päätin, että jotain muuta on nyt keksittävä ja nopeasti.
Haaveilin ulkomaille muutosta, mutta tuntui, ettei missään ollut mitään töitä tarjolla. Ei suomessa, eikä ulkomailla. Olo oli todella todella kurja, ja rakas ystäväni huolestui sen huomattuaan. Hän hankkikin minulle työhaastattelun hänen työpaikalleen. Tästä intoutuneena ajattelin vielä kerran katsella avoimia työpaikkoja ja samalla eksyin myös au pair world-sivuille. Löysin heti suomalais-italialaisen perheen profiilin, joka oli äskettäin lisätty. Laitoin perheelle viestiä, että olisin kiinnostunut heidän ilmoituksestan.
Tämän jälkeen kaikki tapahtuikin todella nopeasti. Seuraavana iltana puhuin jo perheen kanssa skypessä reilu tunnin ja olin todella onnellinen ja innoissani. Lauantaina varmistui, että he haluaisivat minut heille töihin. Olin maailman onnellisin tyttö! <3
Ajatukseni oli heti, että myyn kaiken pois. Säilytän ainoastaan tavarat, jotka otan mukaan, eli en juurikaan. Sitten mietin, että ehkä voisin kuitenkin säilyttää osan tavaroistani, mutta sitten tuli ongelmaksi säilytys. En tiedä kuinka pitkäksi aikaa olen menossa, tiedän vain, että olen siellä niin kauan kun hyvältä tuntuu <3 Isäni ilmoittaessa, etten saa viedä tavaroitani hänen varastolleen säästöön, ei muita vaihtoehtoja ole, kuin kaiken myyminen. Joten todennäköisesti tästä reissusta tulee hiukan pidempi! :)
Olin lähes koko viikonlopun maailman onnellisin tyttö! <3 Elin mun unelmaa, aina kun ajattelin Sveitsiä, rupesi päässäni soimaan erään laulun sanat ".. I'm coming home, I'm coming home, tell the world, I'm coming home..". Tiesin, että tää on se juttu, se mitä olen koko kesän etsinyt ja miettinyt! :)
Sunnuntaina kerroin perheelleni. Siskolleni olin jo kertonut aikaisemmin ja hänen reaktionsa oli "sori, en voi olla sun puolesta yhtään ilonen, mua vaan vituttaa..". Isäni suuttui, reaktio, jota en millään lailla osannut odottaa. Hänen mielestään teen pahan virheen. Äitini vaikutti myös hyvin pettyneeltä. Äiti tajusi sentään kysellä vähän, mitä menen tekemään, mimmoiseen perheeseen ja mihin päin.
Itsellä oli olo, että tekisi mieli juosta ovesta ulos, juosta vaan ja itkeä! Kukaan perheestäni ei ollut puolestani onnellinen tai iloinen, kukaan ei näyttänyt merkkiäkään semmoisesta. Olo oli erittäin surkea.... Ihmiset, joidenka pitäisi olla tuki ja turva, tuntui vihollisilta. Tuli olo, että olisi vaan pitänyt myydä kaikki, pakata laukut ja ilmoittaa lentokentältä, että lähden. Itketti, vitutti, raivostutti, mutta mitään änitä tunteita en uskaltanut näyttää. Pistin vain kaverille viestin, että mulle ollaan tosi vihasia, tekis vaan mieli itkeä, käpertyä jonkun kainaloon ja nukkua.
Tänään kerroin töissä. Pomoni ei asiasta ilahtunut, sanoi vain, että kai tiedän, että minun maineeni meidän kaupungissamme menee täysin. Tiedän, mutta sitä en tiedä, tulenko enää ikinä asumaan tässä samassa kaupungissa tai ylipäätänsä suomessa..
Tällä hetkellä olo ei ole kehuttava, mutta kukaan ei pysty elämään elämääni puolestani ja kukaan ei myöskään pysty ymmärtämään, mitä mun sisällä tapahtuu.
Olen askarrellut erilaisista mietelauseista itselleni kollaasin seinälleni, jonka voimin laitan asiat järjestykseen tämän kuukauden aikana, jonka vielä vietän suomessa. Sitten lähden tekemään asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, lähden paikkaan, joka tuntuu kodilta. Ja tulen takaisin sitten kun siltä tuntuu! Se voi olla, että se koittaa jo 2kk jälkeen, tai 2 vuoden. Tai 20 vuoden kuluttua, en tiedä, enkä edes halua ajatella niin pitkälle. Luotan siihen, että perheeni ymmärtää jossain vaiheessa ratkaisuni, ja jos joskus vielä tarvitsen yösijan heidän luotaan, saan sen. Mutta tällä hetkellä en voi muuta, kuin olla itsekäs ja tehdä juuri niin, mikä tekee minut onnelliseksi!
Nyt alan kuvailemaan huonekalujani ja vaatteitani, toivon todella, että saisin ne myytyä piakoin! :)
<3: Empska
Ps. Tiedän myös, että tänne jää ihan hirmuisesti ihmisiä, joita tulen ikävöimään ja kaipaamaan. Mutta tiedän, että ne joidenka on tarkoitus pysdyä elämässäni, pysyvät, vaikka välissämme olisi kilometrejä hiukan enemmänkin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti